Hhuh! Tää on mulle aika iso kynnys alottaa kirjottaan blogia, varsinki tästä aiheesta. Kirjotan tätä täysin anonyyminä, tuntemattomana ihmisenä teille, koska syy miks alotin kirjottaan blogia on erittäin arkaluontoinen mulle.
Oon vanhoillislestadiolainen tyttö. Mun elämään kuuluu aikalailla samoja asioita ku tavallisen nuoren elämään kuuluu. Mun perhe on mulle tosi tärkee, varsinki ku en asu enää kotona vaan opiskelen muualla. Se syy miks alotin tän blogin on tuo vanhoillislestadiolaisuus. En enää osaa elää tän asian kanssa. Pienenä se oli ihan tavallista että ei saanu tehä kaikkia asioita mitä muut lapset teki, esim. kattoo telkkaria. Sillon se oli ihan okei, tottakai mä hyväksyin sen ku olin koko pienen elämäni ajan niin eläny. Ei sillon aatellu mitään, eli vaan sitä lapsuutta täysillä. Tai no ei periaatteessa täysillä mutta niin sitä sillon ajatteli. Nyt ku mä oon kasvanu nuista lapsen saappaista ulos, oon huomannu että heeei mullahan on omatki aivot ja osaan jopa käyttää niitä. En oo enää niin sinisilmänen ku sillon pentuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti